< Takaisin

Ensin kesä antoi kylmiä päiviä, sateiset viikot, lintujen laulut ja kukkivat kunnaat. Valoisat yöt rauhoittivat. Sitten alkoivat pitkät, kuumat viikot. Heinäkuun lopussa kuului enää kyyhkyjen ja pöllön huhuu. Istuimme uimisen ja saunan jälkeen ihanan viileässä, mutta pimeässä viimeisessä heinäkuun yössä ja katsoimme kun pilvi salamoi. Olethan kokenut sen, toivottavasti olet, kun tunnet, vaikka vain nopeasti ohimenevän hetken, että onpa minulla tässä hyvä olla. 

 

Rintamamiestalon sisällä on ollut liian kuuma. Ongelmien ratkaisuun ei riitä kiehuvissa aivoissa kapasiteettia. Järvessä, lempeän veden ympäröimänä on ollut onnellisinta. Viime vuonna tein paljon hoitotyötä kesälläkin. Tänä vuonna päätin pysyä pois hoitohuoneelta koko heinäkuun ja se oli oikea päätös. Onneksi sen pystyin tekemään.

 

Tänään, elokuun alussa, ennen kuin aurinko tuli esiin puiden takaa, istuin kuistin kynnyksellä ja join aamukahvia. Vaikka elämässäni on ollut vaikeita asioita ja kysymysmerkkejä on ilmassa paljon, tunsin pakahduttavaa kiitollisuutta pienestä kauniista hetkestä. Olen käsitellyt syyllisyyden kokemusta, kun äitini, jonka omaishoitajana edelleen jatkan, muutti nyt toisen lapsensa luokse asumaan. Nyt on toisten vuoro antaa enemmän rakkautta ja välittämista äidillesi, sanoi ystäväni. Ja ethän sinä ole nytkään hylkäämässä häntä. 

 

Asuminen yhden piipun ympärillä rintamamiestalossa, kolmessa kerroksessa miehen, lasten ja heidän ystävien, mummun ja koiran kanssa on ollut antoisaa ja monella tavalla arvokasta ja opettavaista aikaa. Ei oltaisi kuultu muuten niitä monia monia tarinoita, en olisi ymmärtänyt taas vähän enemmän sukupolvien ketjusta ja ylisukupolvisesta taakansiirtymästä. En olisi ehkä nähnyt niin selvästi, miten minusta on tullut minä. Epäkäytännöllisyys ja oman tilan puute on vienyt huomaamatta voimat. Itse olisin jatkanut silti mutta perhe väsyi niin, että oli ymmärrettävä tehdä ratkaisuja. Miten vaikeaa onkaan myöntää itselleen, että ei pysty siihen mihin on luvannut pystyä. Itselleen erityisesti luvannut. Äidillekin. Ja isälle, kun hän hengitti viimeisiä hauraita ja heikkoja hengityksiä ennen kuin elämä sammui.

 

Olen ajatellut ikää, jonka kertymistä ei tajua. Huomaamatta on käynyt niin, että en enää kiipeä köyttä pitkin katon rajaan. Naurettavaa, enhän ole pitkään aikaan kiivennyt. Mutta on asioita, jotka lakkaavat toteutumasta, ja ennen kuin havahdut, on liian myöhäista. Äitini kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään Tallinnaan hänen kaverinaan, kun sinne olisi turvallinen bussikyyti omalta kylältä asti. Sanoin, että ihana ajatus, mietitäänpä miten se onnistuisi, kun sinä et jaksa tuon rollaattorin kanssa kulkea pitkiä matkoja, ja kulkeminen on niin verkkaista. Pyörätuoli voisi toki reissun mahdollistaa. Ja äiti totesi, että ei taaskaan muistanut, miten kaikki on muuttunut ja hän ei enää pysty kipaisemaan paikasta toiseen.

 

Ei elämänkaaressa ole yhtään turhaa kohtaa. Toivon äidilleni hyviä ruusukupista nautittuja kahvihetkiä, kauniita vaatteita, juttukavereita jotka malttavat pysähtyä, unelmia edelleen ja tyytyväistä mieltä arkeen. Ja että vanhuuden mukanaan tuovat vaivat ja taakat eivät kasvaisi liikaa kokoa, pysyisivät jotenkin hallittavina. Kunpa äiti tuntisi olevansa turvassa niin kauan kuin hän on täällä. Olen saanut tämän ajan, että ymmärtäisin enemmän, ja nyt olen saanut välimatkaa äitiini, että näkisin selvemmin. Matka jatkuu, ja minä toivon itselleni taitoa ja voimaa toimia oikein vaikeissakin tilanteissa. Mitenkään muuten elämä ei olisi voinut mennä. Täytyy opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä tähän asti on saanut tehtyä, mitä tähän mennessä on oppinut.

 

Ajatukseni lähtevät niin usein kiitämään ja kieppumaan eri suuntiin ja kaikenlaisiin sivupolkuihin, kunnes olen eksyksissä. Ja silti, loppujen lopuksi tiedän, että saan luottaa. Luottaa kuin nuo kalalokit, että tämä pesä on paras näille poikasille kasvaa, tämän vanhan, teipatun pelastusrenkaan sisällä avoimen taivaan alla. Ja sitten kun aika on, on luotettava, että eväät riittävät, ja poikasten siivet ovat tarpeeksi vahvat lentämään. Katson ympärilleni. Jokaisella on oma elämänsä, ja oppimatka alkaa heti kun elämä alkaa ja päätty kun elämä sammuu. Voin vain olla lähellä, saatavilla. Pitää huolta itsestäni siksikin, että saan olla lähellä ja saatavilla. Pieni lapsenlapsi opettaa elämään tässä hetkessä. Hän on vikkelä toimissaan ja kiinnostunut kaikesta. Hän haluaa, että maamo kuuntelee ja vastaa, hän tykkää riehua ja nauraa maamon kanssa. Vaikka en kiipeäisikään enää köyttä pitkin katon rajaan, on selvää, että saan hänen kauttaan elämääni takaisin paljon arvokasta.

 

Työssäni olen ollut lihmisen lähellä pieniä hetkiä mutta myös pitkiä matkoja. Viime aikoina hoitohuoneeseen on tullut eksyksissä olevia, uupuneita ja kipua kantavia ihmisiä. Epävarmuus ja toivottomuus ovat vallanneet monien ihmisten mielessä tilaa jo niin, että se hämmentää ja pelottaa heitä. Monien on vaikeaa tulla toimeen työllään. Emme saa otsikoista mitään toivoa paremmasta. Näemme kadulla lisääntyneen turvattomuuden ja pahan olon. Niin moni kävelee kärsivän ohi. 

 

Eksymättä ei voi kuitenkaan kokea löytämisen riemua ja helpotusta! 

"Ne jotka eksyvät metsiin kyllin syvälle

löytävät lopulta toisensa." Niilo Rauhala

Sama runoilija sanoo:

"Tahdotko, että autan sinua? 

Vasta kun puhut minulle, tunnen sinut."

Yhä tarvitaan vierellä kulkijoita. Toivottomuudessa elävä tarvitsee tukea, näköaloja. Niin löytämiseen syntyy mahdollisuuksia. Ihmisen luota ihmisen luo.

 

Olen saanut tehdä yrittäjänä työtä alkaen tammikuusta 2020.  Aloitin, kun korona tuli Suomeen. Vyöhyketerapiaopintojen alusta syksystä 2017 asti olen tehnyt hoitoja. En ole kokenut parempia aikoja näinä vuosina. Olen opiskellut näitä aloja (kalevalainen jäsenkorjaaja ja diplomi tunnevyöhyketerapeutti) luottaen, että pikkuhiljaa aletaan taas nähdä lempeämpien, luonnonmukaisempien ja ikiaikaisten hoitojen arvo myös päätöksenteossa. Edelleen luotan siihen, että muutos parempaan on pakko tapahtua, koska tiedän, että näillä hoidolla on paikkansa ja meitä koulutettuja luontaishoitajia tarvitaan. Paikkansa on ollut myös heillä, jotka ovat oppineet edelliseltä sukupolvelta taitonsa hoitaa ihmistä vaikka pirtin penkillä tai saunan lauteilla. Heitä on arvostettu, ja heihin on luotettu.

Emmekö edelleen tarvitse juurta josta leipä valmistuu?

 

Ajattelin ajatella keskeneräisiä ajatuksia valmiiksi, kun olen lomalla. Nyt on elokuu, eivätkä ajatukset ole valmiita. Ai niin! Kirjoitinhan olevani heinäkuun muissa maailmoissa. Vaan sitten tuli päivä, että täytyi laittaa siistimpi mekko päälle, etsiä hoitohuoneen avain, kerätä tarpeellisia tavaroita kasaan, kurkistaa kalenteriin ja tutkia tulevia päiviä. Ajatuksetkin tulevat valmiiksi ajallaan. 

 

Tervetuloa hoitohuoneelleni! 

Sirpa

 

Ps. Vielä voi kulkea lämmintä polkua paljain jaloin ja nauttia lämmöstä. Vielä on meillä kesä!