< Takaisin

Lapsi oli miettinyt kissan elämää. Siinä samalla,ehkäpä, käsitellyt lähipiirin sairastumisia ja kuolemaa. Lapsen tapa käsitellä asioita on erilainen kuin aikuisen, ja vaikuttaahan se tietenkin, kuinka paljon lapsi on ehtinyt kokea, miten monta vuotta on jo kasvanut. Aikuisella ei saa olla niin kiire, että lapsella ei ole mahdollisuutta tulla kuulluksi ja saada tuntea turvaa, kun hän sitä tarvitsee. Mitä on tapahtunut ja mitä se merkitsee, miltä tuntuu. Lapsi ei välttämättä piirrä tai puhu, hän saattaa käsitellä leikeissään vaikeita asioita, haluta syliin, tai hän saattaa olla levoton ja aikuisen mielestä huonokäytöksinen, vaikka kyse on jostain, jota lapsi ei osaa sanoittaa. Lapset ovat monesti taitavia purkamaan keholta pois traumaattisia kokemuksia, pahaa oloa ja tunnemöykkyjä. Haasteellista on, kun aikuinen on itse puolikuntoinen tai sairas (niin kuin kuvan kissa), ja voimavarat ovat vähäiset. Tämä kissan elämänkaarta tutkinut lapsi on sellainen, että hän suorastaan vahtii vointiani. Minä olen sellainen, äiti, että minun pitää olla aina sinun lähellä, ja siksi koulussa on joskus vaikea olla, hän sanoi. Lapset ovat nauttineet kun äiti on ollut kotona.

 

Tärkeinta on, että lapsi ei jää liian yksin. Silloin voi lähellä olla joku muu aikuinen, johon lapsi voi luottaa. Pienillä sanoilla, turvallisella kosketuksella ja lämpimällä katseella on silloin iso merkitys. Ja kiireettämyydellä. Aikaa on. Onhan? Arkiset toimet tuovat turvaa ja pitävät elämän virrassa mukana. 

 

Ulkopuolella oman pesän maailma voi tuntua armottomalta ja kylmältä, ja mahdottomalta kestää. Minä ajattelen, että sinä ja minä, me voimme lisätä lämpöä ja rakkautta niin, että se vähitellen vahvistuu entisestään. Rakkaus on pahaa voimakkaampi, vaikka vallan ja rahan hullaannuttamat ihmiset saavat välillä tuota epäilemään. Onhan meidän ajassa tilaa elämän kaikille sävyille, elämän kaikille vaiheille? Ja tunteille? Samalla kun toinen täältä lähtee, syntyy toinen, toisia. Ilo ja kaipaus kulkevat samaa tietä, lähekkäin ja vierekkäin. Täällä olemme tietämättä kuinka pitkä on se tie jota minä kuljen. Jaksathan tänään, tämän yhden päivän matkan, ja lepää välillä. Muistan sinua.

 

Minullakin on ollut taas sairautta, ja sen vaatimaa hoitoa sekä sen jälkeistä sairaslomaa työstä. Pakollinen pysähtyminen. Sairaslomalla olen opetellut olemaan, elämän virrassa minäkin, mutta omalla tavallani. Ajatella, keski-ikäinen nainen sellaista opettelee. Voisihan luulla, että osaisi jo. Sitten olen opetellut pyytämään apua, ja vastaanottamaan sitä hyvää mitä toinen ihminen on halunnut antaa. Miten tärkeää on osata paitsi antaa, myös olla se, joka ottaa vastaan. Joku toinenkin saa antajan ilon! 

 

Kuljin kyllä jokusenkin päivän raskain askelin. Aamulla en jaksanutkaan herätä ennen muita ja keittää puuroa ja kahvia toisille valmiiksi, ja istua sitten nojatuolissa kuistilla katsoen kun pimeä muuttuu hämäräksi ja linnut tulevat syreenin oksille. Halusin nukkua, olla peiton alla, levätä, olla tietämätön kaikista murheista ja vastuutonkin edes salaa! Metsässä nojasin poskeani vanhan männyn kaarnaan, enkä jaksanut olla järkevä. Kuusen alla on sammalkivi, sille istuin ja itkin vähän. Mustat ja synkät ajatukset irvailivat ja kiusasivat kaiken kurjistumisesta, toivottomuudesta ja turhista yrityksistäni. Muut onnistuu, sinä et! Turha yrittää!

 

Mutta toivuin. Se vaati levolle suostumista. Epätäydellisyyden käsittämistä ja hyväksymistä. Pikkuisen lapsen lapsen luottavaista katsetta ja söpöä hymykuoppaa ja vauvan kieltä josta ymmärtää kyllä olojen eri sävyt kun kuuntelee. Ystävän ja läheisen kannustavia ja armollisia sanoja. Metsää ja luonnonvesiä se pyyteli joka päivä, ja niistä minä voimaa sain ja saan. On ollut mahdollista pysähtyä, kun muuttolinnut lentävät yli. Ne ovat aina yhtä kauniita, voimakkaita ja vapaita. Laulavat matkallaan laulujaan. Pikkulinnut ja oravat keräävät talven varalle ravintoa. Ehkä me ihmisetkin varaudumme talveen. Marjoja on pakkasessa. Nokkosen siemeniä kerätty. Mieheni on tehnyt polttopuita. Sähkösopimuksia mietitty. Uutisotsikoita lukiessaan ihminen voi erehtyä ajattelemaan, että on vain toivottomuutta. Tänään aurinko kipusi kirkkaan kuun jälkeen sankan sumun keskeltä siniselle taivaalle. Eteläisen Suomen ruska on kaunis. Laitoin puuhellaan tulet ja keitin puuroa. Kaikille saatiin ruokaa ja puhtaat vaatteet. Istuin kuistin nojatuolissa ja aamukahvi maistui hyvälle. Jaksan tänään auttaa omaa äitiä.

 

Askeleet jaksavat päivä päivältä paremmin. Maailma ei lakannut olemasta, eikä mikään katastrofi seurannut minua siitä, että olin välillä saamaton, surkea ja säälittävä. Enimmän aikaahan elämässä me olemme liian järkeviä, pärjääviä ja harkitsevia, ja suoritamme elämää aamusta iltaan. 

 

 

 

Ensi viikolla palaan töihin. Haluan viedä hoitohuoneelle mukanani levollisen ja luottavaisen mielen. Haluan taas tuntea, miten käteni saavat hoitaa, ja haluan kuulla ihmistä. Toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi hoitohuoneelleni Nummelaan!